...olisi pian yhtä kylmä kuin ne ruumiit, joiden kanssa olin samassa kylmiössä nuorena tyttönä. Kylmiö oli toki erilainen kuin kaupassa jossa nykyisin työskentelen, mutta huonona hetkenä pystyn kyllä mielssäni kuvittelemaan sinne samanlaiset vetolaatikot kuin ruumishuoneessa.

Tänään en kuitenkaan kuvitellut ketään kalmanhajuiseksi, joten kelataampa jälleen aikaa muutamia vuosia taaksepäin. Työskentelin tuohon aikaan vanhalla kunnon läskitiskillä. Sellaisella, jonne minua ei enää saa edes potkuilla uhaten. Suomalaiseen kansallisasuun(lue tuulipukuun ) sonnustautunut hyvinkin kiireisen oloinen mieshenkilö vaati palvelua, piti tehdä ja kertoa sitä sun tätä. Minähän olin tietysti jo siinä vaiheessa valmis kaivamaan piilossa pitämäni kaksimetrisen rautakangen ja tunkemaan sen poikittain herran haisevaan hanuriin. Sain kuitenki tilanteen hoidettua puremalla vinot takahampaani tiukasti yhteen ja lopuksi vielä kohteliaasti kysyin kaikkien oppien mukaisesti:" Saako olla muuta?". Ei saanut, tuulitakkimiehellä oli kiire. Kiire siirtämään keski-ikäinen turvahtanut toistaiseksi lämmin ruhonsa suojaisaan paikkaan, missä pystyi sujauttamaan makkaratiskin kalleimman, minun huolella pakkaaman, gourmetkinkkupaketin povitaskuun. Mies siis jäi kiinni ja selvisi, että hän piti puuhaa harrastuksenaan ja olikin toimissaan jo aika kokenut konkari. Kuinkahan montaa huijarivarasta minäkin olen urani aikana palkkani eteen PALVELLUT!?!