maanantai, 16. helmikuu 2009

Joskus toivon, että asiakas...

...olisi pian yhtä kylmä kuin ne ruumiit, joiden kanssa olin samassa kylmiössä nuorena tyttönä. Kylmiö oli toki erilainen kuin kaupassa jossa nykyisin työskentelen, mutta huonona hetkenä pystyn kyllä mielssäni kuvittelemaan sinne samanlaiset vetolaatikot kuin ruumishuoneessa.

Tänään en kuitenkaan kuvitellut ketään kalmanhajuiseksi, joten kelataampa jälleen aikaa muutamia vuosia taaksepäin. Työskentelin tuohon aikaan vanhalla kunnon läskitiskillä. Sellaisella, jonne minua ei enää saa edes potkuilla uhaten. Suomalaiseen kansallisasuun(lue tuulipukuun ) sonnustautunut hyvinkin kiireisen oloinen mieshenkilö vaati palvelua, piti tehdä ja kertoa sitä sun tätä. Minähän olin tietysti jo siinä vaiheessa valmis kaivamaan piilossa pitämäni kaksimetrisen rautakangen ja tunkemaan sen poikittain herran haisevaan hanuriin. Sain kuitenki tilanteen hoidettua puremalla vinot takahampaani tiukasti yhteen ja lopuksi vielä kohteliaasti kysyin kaikkien oppien mukaisesti:" Saako olla muuta?". Ei saanut, tuulitakkimiehellä oli kiire. Kiire siirtämään keski-ikäinen turvahtanut toistaiseksi lämmin ruhonsa suojaisaan paikkaan, missä pystyi sujauttamaan makkaratiskin kalleimman, minun huolella pakkaaman, gourmetkinkkupaketin povitaskuun. Mies siis jäi kiinni ja selvisi, että hän piti puuhaa harrastuksenaan ja olikin toimissaan jo aika kokenut konkari. Kuinkahan montaa huijarivarasta minäkin olen urani aikana palkkani eteen PALVELLUT!?!

maanantai, 9. helmikuu 2009

Mina en pidä siitä, että asiakas...

...kajoaa työvälineisiini. Mitä esimerkiksi siitäkin tulisi, jos minä kadulla ihmisen elvytystilanteessa siirtäisin sydämentahdistinta hieman syrjempään mahtuakseni kulkemaan. Syytteenhän siitä saatana saisi!

Minä siis asetan pumppukärryn ja muut vempeleeni siten, että olisi mahdollisimman helppo työskennellä katkomatta selkärankaa. Asiakasta häiritsemättä(-llä). Tänään noin 165-senttinen(pituudeltaan) pappa ei mielestään mahtunut kaksi metriä leveää käytävää pitkin puolityhjän, aleruokia sisältävän ostoskärrynsä kanssa. Niimpä hän otti oikeudekseen siirtää työvälinettäni toiseen paikkaan, juuri siihen ainoaan paikkaan, missä se oli koko henkilökunnan kulkuväylällä. Olen ajan saatossa tehnyt havainnon, että tällaisissa tilanteissa minun OITIS pantuani välineeni takaisin oikealle(lue= siihen, mistä tuhma asiakas sen pois siirsi) paikalleen, asiakas ei enää uudelleen tule koskemaan vehkeisiin. Niimpä toimin tälläkin kertaa ripeästi. Ja ah, pumppukärryni sai taas autuaan rauhan. Ja minä mielenrauhan.

perjantai, 6. helmikuu 2009

Sukupuolella ON väliä...

...myyjän työn mielekkyydessä. Oletko nimittäin kuullut, että jos myyjättären päivän ensimmäinen asiakas on mies, tulee myyjättären päivästä hyvä? Jos tämä väite todella pitää paikkansa, on minun työpaikalleni varmaankin miehiltä porttikielto, sen verran on naama aina näkkärillä.

Miesasiakkaat ovat suorempia. Eivät he siis mitään ehdottele, mutta osaavat sanoa asiansa. Päinvastoin kuin jotkut naisasiakkaat. Tänäänkin se tapahtui kaksi kertaa: minä touhuan kauhealla kiireellä ja sivukorvalla kuulen pariskunnan (lue: naisen) puhuvan suureen ääneen, kuinka he ovat hankalia asiakkaita ja että on vähän epäselvät nuo hintalaput, että ei oikein saa selvää. Minä olen kymmenen sentin päässä, niin että rouvan kauhtuneen toppatakin hiha hinkkaa omaan likaiseen työpaitaani ahdistavasti, mutta mitään minulta ei kysytä, ei pyydetä neuvoa, napistaan vaan niin, että minä kuitenkin varmasti kuulen. Tämmöisissä tapauksissa USEIMMITEN nappaan asiakkaan ja kysyn voinko auttaa. Mutta nämä kaksi tämänpäiväistä olivat yliärsyttäviä, joten jätin heidät oman onnensa nojaan. Ehkäpä olin huonotuulinen, koska alitajunnassani muistin, että päivän ensimmäinen asiakas oli ollut kuitenkin naispuolinen...

 

torstai, 5. helmikuu 2009

Olipas tänään...

...mukava päivä töissä. No, tapahtuihan alkuräjähdyskin vain kerran..... Koska tältä päivältä ei ole sen kummempaa ärsytysasiakasjuttua kerrottavana niin palataampa ajanlaskussa hieman taaksepäin. Erään Suomessa asuvan kansalaisryhmän edustajia tuli ravintolaan ruokailemaan. Yhtäkkiä vierestäni puoli metriä alempaa tummat silmät tuijottivat minua: "hampurilaisessani on hius. Saisinko tilalle uuden?" "Et, koska on päivänselvää, että joko sinä itse tai joku sukulaisistasi on hiuksen lisännyt lähes loppuun syödyn hampurilaisen päälle." Olin siis jo tuolloin piinkova bisnesnainen ja suojelin vanhassa rahassa laskettuna noin 5 markkaa maksavaa uutta hampurilaista joutumasta tämän perheen uudeksi uhriksi. Olisikohan tämän uuden hyvitykseksi annetun herkkupalan päälle ilmestynyt hetkeä myöhemmin vahingossa vaikkapa linnunkakkaa jälleen uuden hampurilaisen toivossa.Uskokaa tai älkää, se hius oli myös tumma!

 

keskiviikko, 4. helmikuu 2009

Ja taas...

...se alkoi heti kello 9.00, kun kauppa aukesi. Ei aikaakaan, kun huolella rakentamani hedelmäpino raiskattiin tylysti repimällä alin laatikko reunoistaan auki ja kaivamalla hedelmät sieltä pussiin ( jonka toivoin repeytyvän ja hedelmien putoavan mummin hauraille varpaille katkaisten ne tuhannen pillun luupäreiksi). Juu, on tuoreempaa, ajattelin mielessäni. Mutta eipä tainnut tuulitakkiin ja tekoturkkihattuun pukeutunut mummi aavistaakaan, että minäpä olen laittanut "vanhat" hedelmät alempiin laatikoihin, JUURI hänenlaistensa kaivelijoiden toiminnan takia. Meneepähän kassan kautta oikeassa järjestyksessä. Hähää!

Näitä juttuja riittää! Palaan asiaan vielä tällä viikolla.